Toivo

Tämä runo on ruotsalaisen Harry Martinsonin, Nobel-kirjailijan avaruusfantasiarunoelmasta "Aniara", joka laulaa tähtien ja galaksien äärettömyyden lisäksi myös ihmismielen sisäisen avaruuden rannattomuutta, luonnostelee toivon perspektiiviä todella osuvasti:

Niin oikein toivo

elämään on uuteen.

Se sama on kuin ilo elämästä.

Ja halu, että kaikki

kaunis palaa

ja ettei sammuis vain

kuin perho salaa.

Niin oikein iloita on 

elämästä.

Niin oikein elää

mieluummin

kuin kuolla.

Kun ihminen toivoo, hän ilmaisee itsestään jotakin, mitä voitaisiin kutsua hartaaksi odotukseksi tässä-janyt. Filosofi Ludvig Wittgestein on sanonut, että "katua voi vain se, joka voi ajatella menneisyyttä". Vastaavasti voitaisiin sanoa, että toivoa voi vain se, joka jaksaa uskoa tulevaisuuteen. Toivo edeltää uskoa ja sitoo uskoa käytäntöön."Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan". 

Toivon perspektiiviin sisältyy aina tietty saavuttamattomuuden elementti eli minimaalinen, mutta kuitenkin jonkinasteinen pelko siitä, etten saavuta sitä, mitä toivon. Toivon ja pelon keskinäinen suhde on siis loogista, ei empiiristä laatua. Yhteistä niille on subjektiivisen epävarmuuden elementti. Aina kun toivon jotakin, pelkään samalla, että toiveeni jää toteutumatta. Saavuttamattomuuden pelosta täysin puhdistettu toivo merkitsisi jo toteutuneen toivon tapausta. "Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivoa. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee!" 

Näin minä nyt toivon ja pelkään. Kannattaa varmaan lisätä uskoa.