Hautajaiset

Niin surullinen ja koskettava tapahtuma. Ihminen eli pitkän elämän ja nukkui pois. Sukulaiset ja heidän perheensä  kokoontuivat suremaan yhdessä ja saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Pappi lausuu sanoja, jotka saavat minuakin kyynelehtimään, vaikken ole ollut kyseisen ihmisen sukulainen. Niin kauniita runoja, osuvia virsiä ja koskettavia lauluja. Itkettää. Itkettää. Muistan, kuinka tämä ihminen hymyili, vähän pöllähtäneen näköisenä ja paljasti ikämuutoksista johtuvia pitkiä hampaitaan, miten hyvän tuulinen hän oli, kuinka aina muisteli huomata ja mainita, että kampaukseni on muuttunut. Hänen silmissään oli paljon lämpöä. Hän oli vanha, mutta melkein viimeisen asti sekoili tietokoneilla. Hän rakasti lettuja ja on viettänt jo useampi Joulu meidän kanssa. Nyt hän on poissa, jossain kaukana. Itkettää. Muistan hänen viimeisiä vuosia. Hänen yleistilansa on laskenut ja muisti heikentynyt. Haluaisin hoitaa häntä viimeisen asti kotona. Olen yrittänyt ja jopa sain häntä kotiimme... Hänen sukunsa näki asiat jotenkin erilailla ja varakkuudesta huolimatta ihminen joutui yksityiseen vanhainkotiin, josta sitten sairaalaan vuodeosastolle.

Olen hoitaja. Tiedän miten noisaa paikoissa eletään. Hoitajat ovat ihania, mutta omaa sukulaista en näihin paikkoihin haluais. Etenkin, jos olisi vaihtoehtoja. Mutta minä en voinut asialle mitään. Ihminen hiipui pois sairaalan sängyssä ja kaikki nyt surevat.

Lapseni, minä haluan kuolla kotona. Olkaa kilttejä, hoitakaa minua kotona, olkaa läsnä, alkää jättäkö minua sairaalaan, kun ei enää ole toivoa minun parantumisesta. Olkaa niin kilttejä!

Toivo

Tämä runo on ruotsalaisen Harry Martinsonin, Nobel-kirjailijan avaruusfantasiarunoelmasta "Aniara", joka laulaa tähtien ja galaksien äärettömyyden lisäksi myös ihmismielen sisäisen avaruuden rannattomuutta, luonnostelee toivon perspektiiviä todella osuvasti:

Niin oikein toivo

elämään on uuteen.

Se sama on kuin ilo elämästä.

Ja halu, että kaikki

kaunis palaa

ja ettei sammuis vain

kuin perho salaa.

Niin oikein iloita on 

elämästä.

Niin oikein elää

mieluummin

kuin kuolla.

Kun ihminen toivoo, hän ilmaisee itsestään jotakin, mitä voitaisiin kutsua hartaaksi odotukseksi tässä-janyt. Filosofi Ludvig Wittgestein on sanonut, että "katua voi vain se, joka voi ajatella menneisyyttä". Vastaavasti voitaisiin sanoa, että toivoa voi vain se, joka jaksaa uskoa tulevaisuuteen. Toivo edeltää uskoa ja sitoo uskoa käytäntöön."Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan". 

Toivon perspektiiviin sisältyy aina tietty saavuttamattomuuden elementti eli minimaalinen, mutta kuitenkin jonkinasteinen pelko siitä, etten saavuta sitä, mitä toivon. Toivon ja pelon keskinäinen suhde on siis loogista, ei empiiristä laatua. Yhteistä niille on subjektiivisen epävarmuuden elementti. Aina kun toivon jotakin, pelkään samalla, että toiveeni jää toteutumatta. Saavuttamattomuuden pelosta täysin puhdistettu toivo merkitsisi jo toteutuneen toivon tapausta. "Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivoa. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee!" 

Näin minä nyt toivon ja pelkään. Kannattaa varmaan lisätä uskoa.